elämänlankaa

Aloitin Garnstudion ohjeella neuletakkia Silke-Tweedistä, ensimmäinen iso projektini sitten kultaisen 90-luvun. Pidän sukkien, huivien ja pipojen neulomisesta kenties siksi niin paljon, että työt ovat pieniä ja valmistuvatkin nopeasti. Vaikka olen mittaillut pitkin etenemistä neuletiheyttä ynnä muuta, pelottaa että takin mitat eivät pidä paikkaansa. Mutta senhän näkee oikeastaan vasta lopussa.



Kommentteihin oli tullut mainintaa opiskelun ja työn yhdistämisestä. Arvostan suuresti niitä, jotka onnistuvat yhdistämään nuo kaksi. Se on usein hankalaa, itselläni erityisen vaivalloista.

Kolmantena yliopistovuotenani päädyin hetkiseksi aikaa sairauslomasijaiseksi melkoisen tuttuun ympäristöön. Sijaisuus venyi odotettua pitemmäksi ja sen jälkeenkin jäin paikkaan määräaikaisella sopimuksella, jota aina sitten jatkettiin (työnantajalla oli henkilöstövaje ja minulla rahapula). Työstä oli sikäli minulle hyötyä, että näin läheltä tulevien virkaveljien ja -siskojen työn arkea ja rutiinia, vaikka oma työni ei varsinaisesti alaan kuulunutkaan. Työympäristö oli mukava, työtoverit ihania, esimieheni reilu ja viihdyin oikein hyvin muutaman vuoden ajan. Viihtyisin siellä varmasti edelleen.

Olin noiden parin vuoden aikana suorittanut kenties yhteensä alle kaksikymmentä opintoviikkoa ja lykkäsin opiskelijaelämään palaamista paremman taloudellisen ajan toivossa (opintotukea ei tullut, joten olin ns. loukussa). Entä samaan aikaan tenttiminen? Olisi varmasti onnistunut joltakulta toiselta hyvin, mutta itseltäni ei. Työpäivät olivat paitsi pitkiä, myös ihan oikeata työtä, joka vaati veronsa. Samoin työaikojen vaihtelut (esimerkiksi edellisenä iltana yhdeksään, aamulla puoli yhdeksän takaisin) loivat oman paineensa. Vapaapäivinä mieleen tuli lähinnä lepo ja rästissä olevien kotitöiden hoitaminen. Opiskelu siinteli jossakin kaukaisuudessa.

Mikä sitten muuttui? Insinööri muutti kaiken. Jonkin aikaa seurusteltuamme ja hänen valmistuttuaan muuttaminen tuli ajankohtaiseksi ja taloudellisesti järkevin ratkaisu oli insinöörin muuttaminen pääkaupunkiseudulle minun luokseni. Hän ehdotti hoitavansa suurimman osan elinkustannuksista, jolloin minimipalkkaani ei enää tarvittaisi. Voisin palata kouluun ja saada jälleen osan opintotuesta. Hänkin hyötyisi, sillä asumiskustannuksiin kuuluisi vain yhtiövastike. Näin sovimme ja pääsin syksyllä toden teolla opiskelujen pariin pitkästä aikaa.

Tänään siis kouluun, kirjastoon ja sitten kotiin. Vihdoinkin pääsen lukemaan tenttiä varten. Ehdin neuloa villatakkiakin. Enää ei ahdista.