Kiitos, 2015

Vähäisiksi jäivät tämän vuoden päivitykset. Mutta tänä vuonna kyllä tapahtui. Tapahtui enemmän kuin uskalsin enää todeksi toivoakaan.

Elämä on muuttunut, minä olen muuttunut.

Vuosi 2015 oli meille toiveiden täyttymisen vuosi. Suurimman unelmani, kauneimman haaveeni sain vihdoin syliini elokuussa:

2785g puhdasta rakkautta.

Muutin sattuneesta syystä takaisin Helsinkiin syksyn tullen, mutta palaamme maaseudun tuntumaan kun kesä koittaa. Näin ainakin Kelalle ilmoitin. Ja jotenkin minusta tuntuu siltä, että kesä tulee aivan liian pian. Aika kun kuluu tätä nykyä salamannopeasti.

Blogi on jäänyt täysin retuperälle. Sen tulevaisuutta en tiedä – olen vähän kahden vaiheilla. Toisinaan tuntuu, että olisi kummallista jatkaa ja toisinaan se taas tuntuu juuri sopivalta. Ja toisinaan tekisi mieleni aloittaa jälleen kerran puhtaalta pöydältä. Kirjoitettavaakin toki olisi, aikaa ehkä vähän vähemmän… En osaa vielä sanoa. Mitä mieltä sinä olet?

Jatkui tai ei, toivotan kaikille ihanaa uutta vuotta – olkoon sekin toiveiden täyttymisiä täynnä!

P.S. Instagramia olen kyllä päivittänyt blogihiljaisuuden aikanakin, nähdäänhän siellä!


Helsinki, pienen välimatkan päästä

Vajaa puoli vuotta ulkopaikkakuntalaisena on sujahtanut vauhdilla. Jonkinlainen kuherruskuukausi on edelleen meneillään, sillä viihdyn yhä oikein hyvin enkä juuri kaipaa kaupunkiin. Omalta osaltaan tähän on varmasti vaikuttanut työ ja työkaverit, molemmat mielettömän ihania. Koen edelleen olevani todella onnekas.

Käväisin äskettäin Helsingissä parin päivän asiointireissulla ja huomasin jo tottuneeni pikkukaupungin elämänmenoon. Kaikilla keskustassa liikkuneilla tuntui olevan kauhea kiire ja huono päivä. Kahviloissakin oli ihan täyttä ja hinnat tuntuivat tyyriiltä. Huomasin myös ärsyyntyväni herkemmin kuin pitkään aikaan. Mietin, että nopeastipa olen unohtanut kaupungin arjen. Eihän siitä vuodenvaihteesta nyt niin kauan ole…

Mitä minun sitten on ikävä perhettä, ystäviä ja kotia lukuun ottamatta?

Ehkä eniten kaipaan kahviloita, ravintoloita ja erikoisliikkeitä, vaihtoehtoja minne mennä. Nykyisellä asuinseudulla on varsinkin kesäsesongin ulkopuolella varsin rajoitetut menomahdollisuudet ja etenkin jos ruokavaliossa on rajoitteita supistuvat vaihtoehdot entisestäänkin. Moni paikka on lisäksi jonkin ketjun omistuksessa ja no, voisin lämmittää puolivalmisteita ruoaksi kotonakin…

Toistaiseksi ne uudet suosikkipaikat ovat siis vielä löytämättä. Onneksi pääkaupunkireissuilla voi käydä vanhoissa suosikeissa, kuten Kuurnassa. Pari uutta mielenkiintoista paikkaa jäi odottamaan ensi kertaa.

Kauppojen tarjonnan kanssa on vähän niin ja näin. En ole koskaan ollut mikään kummoinen shoppailija, joten siinä mielessä ei muutosta edelliseen. Mutta jos herääkin tarve jollekin tietylle jutulle, ei asiaa enää ratkaistakaan kovin helposti tai ainakaan nopeasti.

Kaipaan myös merta, erityisesti sen tuoksua. Kuvankaunista järvimaisemaa täällä on vaikka millä mitalla, mutta meri on silti aina meri. Luulen, ettei tähän kaipaukseen aika auta.

Tuuli on sitten toinen juttu, Helsingin tuulista säätä en kaipaa lainkaan. Ainakaan vielä.


Kohti valoa

Paljon on tapahtunut viime kerran jälkeen – instagramia olen päivittänyt jonkin verran, mutta blogi on jäänyt pahasti huomiotta. Nyt löysin vihdoinkin sekä aikaa että voimia naputella tännekin muutaman rivin. Jospa joku lukisi?

Eli mitä minulle oikein kuuluu?

Hyvää. Hyvää kuuluu.

Vuodenvaihteen jälkeen pakkasin pikkuruisen muuttokuorman ja vilkuttelin toistaiseksi heipat Ullanlinnalle. Muutin pikkukaupunkiin josta on lyhyempi matka Pietariin kuin Helsinkiin, tekemään vihdoinkin sitä työtä jota olin aina halunnutkin tehdä. Vaihtoon siis menivät kertaheitolla niin ammatti kuin paikkakuntakin.

Kuulostaa pelottavalta, mutta sitä se ei ollut.

Olin tähän muutokseen niin valmis kuin vain voi olla. Helsinki on ihana, mutta se oli tuntunut jo pitkään jotenkin ahdistavalta ja tukahduttavalta. Edellinen työpaikkani oli mukava, mutta työ ei ollut sitä mihin tunsin kutsumusta.

Uusi paikkakunta on sopivan kiireettömän tuntuinen, ihmiset ovat helposti lähestyttäviä ja seutu on kaunista – voin jo aavistaa miltä täällä mahtaakaan näyttää kesällä… Uusi työni on vastuullista, ajoittain raskastakin ja päivät venyvät usein pitkiksi. Vapaapäivinäkin joutuu toisinaan hoitamaan töihin liittyviä asioita ja suunnitelmat saattavat muuttua nopeastikin. Olen iltaisin usein ihan poikki ja vapaat menevät pääosin rentoutumisen ja pakollisten kotitöiden hoitamisen merkeissä.

Silti joka päivä huomaan hymyileväni. Tunnen pitkästä aikaa olevani vihdoin siellä, missä pitääkin. Tekeväni sitä, mitä todella haluan tehdä.

Se tuntuu ihanalta.


Appelsiininen unelmatorttu

Perunajauhoista tehty kääretorttupohja oli niitä ihan ensimmäisiä oppimiani reseptejä. Kääriksen helppotekoisuus aiheutti sen, että jossakin vaiheessa leivoin sitä vähän turhan usein. Kävi niin kuin yleensä, kääretorttu alkoi tulla korvista ulos. Lopulta kun uudet, monimutkaisemmat reseptit veivät siltä kaiken huomion, kääretorttu unohtui.

Kun sitten mietiskelin mitä vehnättömiä leivonnaisia osaisinkaan tehdä, muistin jälleen kääretortun. Ja hyvä niin, sillä nyt kääris maistuu taas! Mascarponetäyte on hyvä vaihtoehto, mikäli kaipaat vaihtelua unelmatortun perinteiselle ja ah-niin-syntiselle voikreemitäytteelle. Yhtään kevyempi se ei kyllä ole, ellei sitten käytä vähärasvaisia tuotteita. Mascarponetäyte antaa kuitenkin tuhdin makunsa lisäksi sopivasti ryhtiä kääretorttupohjalle, joka on perunajauhojen ansiosta pumpulinpehmeä. Appelsiinihillo tuo makuun mukavaa raikkautta, mutta senkin voi huoletta vaihtaa johonkin muuhun.

pohja:
6 kananmunaa
1,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
2,5 dl perunajauhoja
2 rkl kaakaojauhetta

kostutukseen:
n. 1 dl appelsiinimehua

täyte:
2 dl mascarponea (tai maustamatonta tuorejuustoa)
1 dl kuohukermaa
4 rkl appelsiini- tai aprikoosihilloa
2 rkl sokeria
ripaus vaniljajauhetta

Valmista kääretorttupohja: Sekoita keskenään kuivat aineet, esilämmitä uuni 225 asteeseen. Vaahdota kananmunat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Sekoita joukkoon jauhoseos, varo sekoittamasta liikaa ettei taikina lässähdä. Kaada leivinpaperilla vuoratun pellin päälle, tasoita taikinaa tarvittaessa lastalla ja paista noin 10 minuutin ajan. Kumoa vastapaistettu kääretorttupohja puhtaan ja sokeroidun leivinliinan päälle ja irroita leivinpaperi. Anna pohjan jäähtyä.

Valmista täyte: Vatkaa kerma kevyeksi vaahdoksi. Notkista mascarpone sekoittamalla ja yhdistä sitten täytteen ainekset keskenään. Tarkista maku.

Kostuta kääretorttupohja kevyesti appelsiinimehulla. Levitä sitten täyte tasaisesti pohjan päälle. Rullaa kääretorttu varovasti napakalle rullalle ja kääri lopuksi leivinpaperiin. Anna kääretortun vetäytyä hetki jääkaapissa ennen tarjoilua.

Jättämällä kaakaojauheen pois pohjataikinasta saa kauniin vaaleanruskean kääretorttupohjan ja senkin täytteiden kanssa vain mielikuvitus on rajana. Meillä väliin pääsee usein marjoja, tuorejuustoa, kermarahkaa, kinuskia tai mitä nyt mieleen tuleekaan. Täytyy vain muistaa olla leipomatta tätä liian usein…


Pimeän edessä

Marraskuuni on alkanut sateisena. Eipä sillä, harmaata ja pilvistä oli jo aikaisemminkin. Ja valittelen sitä samaa mitä moni muukin, pimeyttä. On lannistavaa ajatella, että pimeä aika on vasta alussa. Keväästä en uskalla unelmoidakaan.

Pimeys on hiipinyt hiljaa mieleenkin. En tiedä miksi, mutta tämä tuleva talvi tuntuu jotenkin pelottavalta.

Tai on minulla aavistus tuon pelon syystä, mutten osaa pukea sitä sanoiksi. Sanat ovat muutenkin olleet hukassa jo jonkin aikaa, siitä olen vähän huolissani. Mielessä pyörii paljon sellaista, minkä olisi hyvä päästä ulos edes jotenkin. Mutta kun yritän kertoa, en osaakaan.

Paitsi jos oikein pinnistelen, saan sanottua tämän:

Toivon, että jotakin vihdoin tapahtuisi. Jotakin sellaista, mikä laittaisi lopun jo niin pitkään kestäneelle nykyhetkelle ja veisi eteenpäin johonkin aivan uuteen. Olen valmis, olen innokas, olen epätoivoinen, olen lähestulkoon jo luovuttanut, mutta siltikin toiveikas.

Sillä mitä muuta voi enää tehdä kun on jo tehnyt kaiken mitä voi?

Silloin voi vain toivoa.